Pikkuisena tyttönä haaveilin jo maratoonin juoksemisesta. Valitettavasti se on edelleen haave, mutta onneksi toteutettava sellainen. Viime kesänä matkanpää jo häämötti, mutta syksyn koettaessa TerveydenTukipilarit päättivät kaatua tielle ja haave jäi jälleen toteuttamatta.
Uuden vuoden koitettua on virinnyt myös uusi toivo siitä, että saan raivattua Tukipilarit tieltä pois ja matka kohti maratonia voi jatkua.. alkaa..
Valitettavasti tehtävä nro. 1. on raivata kaatuneet TerveydenTukipilarit takaisin pystyyn, jotta lenkkeily voi jatkua ja tuuli tuivertaa taas tukassa..:)
Tehtävä nro.2. olisi, että täytyisi ilmeisesti alkaa jälleen lenkkeilemään. Pitänee valitettavasti ja kiduttaakseni itseäni aloittaa (taas) kävelystä. Toiveajattelen kuitenkin, ettei kunto olisi rapistunut aivan nollaan ja pääsisin edes hiljakseltaan pian taas juoksemaankin.. tai hölkkäilemään.. mutta sitä hetkeä, että pääsisin taas testailemaan kuntoa joudun vielä hetken odottelemaan.
Viime keväänä ostamani nastalenkkaritkin ovat saaneet lepäillä rauhassa. Vasta kerran olen niitä päässyt testailemaan. Suorastaan ihmeellisellehän ne tuntuivat – ei tarvitse varoa niin paljon askelta. Melko jäykän oloiset kyllä olivat, mutta johtunee varmasti myös siitä, etten ole päässyt niitä kuluttelemaankaan. Mutta kyllä sekin päivä vielä tulee – uskokaa pois!